25.5.1993

Kanne Piippolan kihlakunnanoikeudessa

A on vesi- ja ympäristöhallitukselle 2.2.1990 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ja kannetta kehittäessään kihlakunnanoikeudessa lausunut, että hän oli työskennellyt vesi- ja ympäristöhallituksen alaisessa Oulun vesi- ja ympäristöpiirissä työsopimussuhteisena työntekijänä toukokuusta 1988 alkaen aina 29.12.1989 saakka. Työ oli ollut toimistotyötä ja siivousta. Työsopimukset oli tehty ja itse työ oli tapahtunut Pulkkilassa, lähinnä Uljuan työpisteessä. Työsopimukset olivat olleet keskimäärin parin kuukauden mittaisia määräaikaisia sopimuksia. Työsuhdetta oli toistuvasti jatkettu tekemällä uusi määräaikainen sopimus. Kaikkiaan näitä määräaikaisia työsopimuksia oli ollut kymmenen kappaletta ja niistä ainoastaan ensimmäinen eli ajalle 16.5. -31.8.1988 tehty oli ollut työsopimuslain mukainen määräaikainen työsopimus. Kesällä 1989 vesi- ja ympäristöpiiri oli sallinut A:n tehdä tällaisen määräaikaisen työsopimuksen päättymisajankohdan jälkeen työtään 15.7. -28.8.1989 välisen ajan, jolloin A:n työsuhde ja työsopimus olivat työsopimuslain 39 §:n säännöksen mukaisesti vahvistuneet toistaiseksi voimassa oleviksi.

Lokakuussa 1989 A:n työsopimus oli muutettu osaaikaiseksi - 3 tuntia/päivä - ja päättymään 29.12.1989. Osa-aikaistamisen syytä ei A:lle ollut kerrottu. A oli aikaisemmin ilmoittanut työnantajansa edustajalle olevansa raskaana ja jäävänsä äitiyslomalle 27.12.1989. Äitiysloman alkamisen jälkeen työsopimusta ei ollut jatkettu.

A, joka oli kyennyt raskaudestaan huolimatta työskentelemään täysiä työpäiviä, ei olisi halunnut osaaikaista työsopimusta, koska se oli pudottanut huomattavasti hänen ansioitaan. Vesi- ja ympäristöpiirin Uljuan työmaan työmaapäällikkö B oli kuitenkin antanut ymmärtää, että kieltäytyessään A saisi lopettaa työt kokonaan. Tämän painostuksen johdosta A oli suostunut allekirjoittamaan osa-aikaisen työsopimuksen, mikä oli tiennyt myös hänen joutumistaan sosiaalietujen ulkopuolelle asian konkretisoituessa 8.11.1989, jolloin A oli joutunut äitiysloman alkuun saakka kestäneelle sairaslomalle eikä osa-aikaisena ollut ollut oikeutettu sairausajan palkkaan.

Toistuvien määräaikaisten työsopimusten solmimiseen ei ollut ollut työsopimuslain mukaista pätevää syytä. Kyseessä oli siten ollut toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Työnantajalla ei ollut ollut työsopimuslain mukaista tärkeää syytä purkaa A:n työsopimusta eikä edes erityisen painavaa syytä sen irtisanomiseen. Myös A:n työsopimuksen osa-aikaistaminen oli tapahtunut laittomasti.

Sen vuoksi A on vaatinut kihlakunnanoikeutta vahvistamaan, että vesi- ja ympäristöpiirin A:n kanssa solmimat määräaikaiset työsopimukset muodostivat toistaiseksi voimassa olevan täysiaikaisen työsopimuksen, ja velvoittamaan vesi- ja ympäristöhallituksen suorittamaan A:lle seuraavat korvaukset:

1) työansion menetyksestä 3 221,90 markkaa ajalta 9.10. -7.11.1989,

2) lomakorvauksena ja lomarahana 1 923,47 markkaa ajalta 9.10. - 29.12.1989,

3) sairausvakuutuslain karenssiajan palkkana 1 405,92 markkaa ajalta 8. - 16.11.1989,

4) irtisanomisajan palkkana 9 548,55 markkaa ajalta 29.12.1989 - 28.2.1990,

5) lomakorvauksena ja lomarahana 1 581,65 markkaa ajalta 29.12.1989 - 28.2.1990 ja

6) työsuhteen laittomasta purkamisesta 20 kuukauden palkka 95 500 markkaa sekä

7) Haapaveden kunnalle korvaus oikeudenkäyntikuluista,

kaikki 16 prosentin korkoineen, 1 - 5 kohdan osalta 29.12.1989 lukien, 6 kohdan osalta haasteen tiedoksiantamisesta lukien ja 7 kohdan osalta kihlakunnanoikeuden päätöspäivästä lukien.

Vastaus

Vesi- ja ympäristöhallitus on kiistänyt kanteen kokonaisuudessaan sekä perusteiltaan että määriltään, vaatinut kanteen hylkäämistä sekä A:n velvoittamista korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Vesi- ja ympäristöhallitus on lausunut, että A:n ensimmäinen työsopimus (9.5. - 31.8.1988) oli koskenut toimistovirkailijan vuosilomasijaisuutta ja muut työsopimukset (1.9.1988 - 29.12.1989) siivoustyötä Uljuan tukikohdassa Pulkkilassa. Kysymys oli ollut pääsääntöisesti työllisyysvaroilla rahoitetusta työstä, jota koskevaa työsopimusta ei ollut tarkoitettu toistaiseksi voimassa olevaksi. Työhön sovellettiin määräaikaista työsopimusta koskevia työsopimuslain säännöksiä. Pätevänä syynä perättäisten työsopimusten tekemiselle oli ollut epävarmuus työn ja rahoituksen (budjettisidonnaisuus) jatkuvuudesta. Kysymys ei ollut ollut irtisanomissuojaa koskevien määräysten kiertämisestä. Viimeisen työsopimuksen muuttaminen osa-aikaiseksi, mihin A oli itse suostunut, oli perustunut Uljuan tukikohdan alueella tapahtuneeseen työn olennaiseen vähentymiseen. Työajan sopiminen kolmeksi tunniksi oli ollut perusteltua, koska toimistotyötä ei A:lle ollut ollut enää osoitettavissa. Työnantaja olisi, vaikkei A olisi muutokseen suostunutkaan, voinut toteuttaa sen yksipuolisestikin. A:n raskaudella ei asiassa ollut ollut mitään merkitystä.

Edelleen vesi- ja ympäristöhallitus on lausunut, että vaikka A ei olisikaan elokuussa 1989 suostunut uuteen määräaikaiseen työsopimukseen, hän ei olisi voinut vedota sopimuksen hiljaiseen pidennykseen, koska hän itse salaamalla sopimuksen päättymisen oli aiheuttanut kysymyksessä olevan tilanteen.

Vielä vesi- ja ympäristöhallitus on vastustanut kannetta sillä perusteella, että A oli kieltäytynyt marraskuussa 1989 hyväksymästä työnantajan tarjousta toistaiseksi voimassa olevasta kahdeksan tunnin työsopimuksesta ja siten itse aiheuttanut itsellensä vahinkoa.

Kihlakunnanoikeuden päätös 18.9.1990

Kihlakunnanoikeus, joka oli 31.1.1990 myöntänyt A:lle maksuttoman oikeudenkäynnin korvausvelvollisuudetta valtiolle 11.12.1989 lukien ja määrännyt hänen oikeudenkäyntiavustajakseen Haapaveden kunnan yleisen oikeusavustajan X:n, on katsonut selvitetyksi, että vesija ympäristöpiiri oli tarjoutunut tekemään A:n kanssa 15.11.1989 alkaen siivoustyötä koskevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, jossa työaika olisi ollut kahdeksan tuntia päivässä. A oli kieltäytynyt tarjouksesta.

Todistaja Y:n kertomus työmaapäällikkö B:n menettelystä A:n työsopimusta osa-aikaistettaessa samoin kuin Y:n kertoma A:n mielentilasta ja lausumista heti osa-aikaistamissopimuksen allekirjoituksen jälkeen verrattuna A:n itsensä lausumaan sekä todistaja Z:n kertomukseen osoitti, että B oli painostanut A:n allekirjoittamaan osa-aikaistamissopimuksen vastoin tämän tahtoa. Myös A:n menettely, hänen ottaessaan osa-aikaistamisen vuoksi yhteyttä pääluottamusmieheen, osoitti osa-aikaistamisen tapahtuneen vastoin A:n tahtoa.

Edelleen todistaja Y oli kertonut, että työt Uljuan tukikohdassa olivat olleet lisääntymässä siihen aikaan kun A:n työsopimus oli osa-aikaistettu. Y oli mielessään ihmetellyt, miksi A:n kanssa oli tehty osa-aikainen työsopimus, kun Y:n käsityksen mukaan A:lle olisi riittänyt töitä kokopäiväiseen työhön.

Todistaja B oli kertonut A:n osa-aikaistamisen tapahtuneen sen vuoksi, ettei Pulkkilassa ollut ollut A:lle muuta työtä järjestettävissä kuin osapäiväistä siivoustyötä. B oli kertonut antaneensa omien kiireittensä vuoksi A:lle ainoastaan 10 minuuttia aikaa osa-aikaistamissopimuksen allekirjoittamiseen. B oli tiennyt A:n olevan raskaana, mutta tuo seikka ei ollut vaikuttanut A:n työsopimuksen osa-aikaistamiseen, vaan ainut syy oli ollut työmaiden vähentyminen.

Jutussa ei kuitenkaan ollut näytetty, että työt vuosia toimineessa ja edelleen toimivassa vesi- ja ympäristöpiirin Uljuan työpisteessä A:n tekemien töiden osalta olisivat olleet niin lyhytkestoisia, että vesi- ja ympäristöpiirillä olisi ollut perusteltu syy solmia A:n kanssa runsaan vuoden aikana toistuvasti peräkkäin yhdeksän määräaikaista työsopimusta.

Se seikka, että A:lle oli, tämän saatettua osaaikaistamisen työsuhteen ehtoja koskeviin neuvotteluihin, vesi- ja ympäristöpiirin taholta tehty tarjous 15.11.1989 lukien toistaiseksi voimassa olevasta samaa siivoustyötä koskevasta kahdeksan tunnin työsopimuksesta, osoitti, etteivät työt Uljuan työpisteessä siivoustöiden osalta olleet olleet lyhytkestoisia.

Tämän vuoksi ja kun vesi- ja ympäristöpiirin taholta oli kesken määräaikaisia työsopimuksia sallittu A:n ilman työsopimusta tehdä työtään 15.7. - 28.8.1989 välisenä aikana, kihlakunnanoikeus on työsopimuslain 2 §:n 2 momentin ja 39 §:n säännösten nojalla vahvistanut, että A:n vesi- ja ympäristöpiirin kanssa viimeksi solmimat yhdeksän määräaikaista työsopimusta muodostivat toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Tähän asiantilaan nähden, kun raskaana olleen A:n työsopimuksen osa-aikaistaminen oli tapahtunut vastoin A:n tahtoa, osa-aikaistamista oli pidettävä laittomana.

Edellä selostetun perusteella, kun raskaana ollut A oli vesi- ja ympäristöpiirin taholta vastoin A:n tahtoa tehdyllä työsopimuksen osa-aikaistamisella tullut 29.12.1989 tosiasiallisesti irtisanotuksi ja työsuhde oli lakannut syystä, joka ei ollut johtunut A:sta, ja kun A oli kieltäytynyt vesija ympäristöpiirin 15.11.1989 alkaen tarjoamasta kahdeksan tunnin työsopimuksesta, kihlakunnanoikeus on, vaatimukset enemmälti hyläten, velvoittanut vesi- ja ympäristöhallituksen suorittamaan A:lle korvausta:

1) työansion menetyksestä 9.10. - 7.11.1989 väliseltä ajalta 3 221,90 markkaa,

2) lomakorvauksena ja lomarahana 9.10. - 29.12.1989 väliseltä ajalta 1 923,47 markkaa,

3) sairausvakuutuslain karenssiajan palkkana 8. -16.11.1989 väliseltä ajalta 1 405,92 markkaa,

4) irtisanomisajan palkkana ajalta 29.12.1989 - 28.2.1990 9 548,55 markkaa, ja

5) lomakorvauksena ja lomarahana ajalta 29.12.1989 -28.2.1990 1 581,65 markkaa

eli yhteensä 17 681,49 markkaa 16 prosentin korkoineen 29.12.1989 lukien.

Valtion varoista on määrätty maksettavaksi maksuttoman oikeudenkäynnin saaneen A:n avustamisesta Haapaveden kunnan oikeusaputoimistolle avustamiskustannukset 7 529,60 markkaa.

Vesi- ja ympäristöhallitus on velvoitettu korvaamaan valtiolle sen varoista suoritetut A:n oikeudenkäyntikustannukset 7 529,60 markkaa ja valtion varoista suoritetut A:n todistelukustannukset 862,80 markkaa.

Vaatimukset hovioikeudessa

A on vaatinut, että vesi- ja ympäristöhallitus velvoitetaan maksamaan hänelle kihlakunnanoikeuden tuomitsemien määrien lisäksi irtisanomismenettelystä annetun lain mukaisena korvauksena työsuhteen lainvastaisesta irtisanomisesta 20 kuukauden palkkaa vastaavat 95 500 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.2.1990 lukien. Toissijaisesti A on vaatinut, että mainittu korvaus tuomitaan kihlakunnanoikeuden tuomitsemien korvausten sijasta. Vielä A on vaatinut, että vesi- ja ympäristöhallitus velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Haapaveden kunnalle korkoineen.

Vesi- ja ympäristöhallitus on vaatinut, että kanne hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan vesi- ja ympäristöhallituksen oikeudenkäyntikulut jutussa korkoineen.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 4.2.1992

Hovioikeus on lausunut perusteluinaan seuraavaa.

Oulun vesi- ja ympäristöpiiri oli tehnyt A:n kanssa kaikkiaan kymmenen määräaikaista työsopimusta. Työsopimukset olivat olleet voimassa 16.5. - 31.8.1988, 1.9. - 31.10.1988, 1. - 30.11.1988, 1. - 31.12.1988, 1. - 31.1.1989, 1. - 28.2.1989, 1.3. - 30.4.1989 ja 1.5. -14.7.1989. Tämän lisäksi A oli työskennellyt ilman kirjallista työsopimusta 14.7.1989 lukien 29.8.1989 saakka, jolloin osapuolten välillä oli tehty työsopimus padon numero 1 rakentamisen ajaksi ja edelleen 9.10.1989 osa-aikatyötä koskeva työsopimus 9.10. - 29.12.1989 väliseksi ajaksi. A oli tehnyt toimistotöitä ja siivoustöitä.

A oli työskennellyt 1.5.1989, oikeastaan 27.4.1989, solmitun työsopimuksen päättyessä toimistovirkailijan vuosilomasijaisena. Toimistovirkailijan tehtävänä oli ollut ilmoittaa työmaapäällikölle määräaikaisten työsopimusten päättymisestä. A ei ollut ilmoittanut työsopimuksensa päättymisestä työnantajalle. Vaikka työnantaja oli tämän erehdyksen vuoksi sallinut A:n jatkaa työtään, A:n työsopimuksen ei voitu tästä syystä katsoa muuttuneen toistaiseksi voimassa olevaksi.

Koska A oli otettu 16.5.1988 toimistovirkailijan vuosilomasijaiseksi, vesi- ja ympäristöpiirillä oli ollut oikeus työsopimuslain 2 §:n 2 momentin nojalla tehdä A:n kanssa määräaikainen työsopimus 16.5. -31.8.1988 väliseksi ajaksi.

A oli 31.8.1988 päättyneen määräaikaisen työsopimuksen jälkeen ollut yhtäjaksoisesti töissä Uljuan tukikohdassa määräaikaisten työsopimusten perusteella yli vuoden. A oli palkattu vuoronperään eri työkohteita varten budjetoiduista määrärahoista. Vesi- ja ympäristöpiiri oli 15.11.1989 tarjonnut A:lle toistaiseksi voimassa olevaa siivoustyötä koskevaa työsopimusta A:n saatettua osa-aikaistamisen työsuhteen ehtoja koskeviin neuvotteluihin.

Näyttämättä oli jäänyt, että vesi- ja ympäristöpiirillä olisi 31.8.1988 päättyneen määräaikaisen työsopimuksen jälkeen ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu pätevä syy solmia A:n kanssa toistuvasti määräaikaisia työsopimuksia. Budjettisidonnaisuus ei sinänsä ollut oikeuttanut solmimaan perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia. Sopimukset oli katsottava 1.9.1988 alkaen toistaiseksi voimassa olleiksi.

Toistaiseksi voimassa olleen kokopäiväisen työsuhteen yksipuolinen muuttaminen osa-aikaiseksi olisi edellyttänyt irtisanomisperustetta. A:n ei ollut sopimuksen allekirjoittamisella kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainituissa olosuhteissa katsottava suostuneen työsuhteensa ehtojen muuttamiseen.

Osa-aikaistaessaan työsopimuksen vastoin A:n tahtoa irtisanomisaikaa noudattamatta vesi- ja ympäristöhallitus oli tosiasiallisesti irtisanonut A:n työsopimuksen päättymään 29.12.1989. Näyttämättä oli jäänyt, että vesi- ja ympäristöpiirillä olisi ollut työsopimuksen lakkauttamiseen työsopimuslain mukainen purkamis- tai irtisanomisperuste.

Koska vesi- ja ympäristöhallitus ei ollut näyttänyt, että vesi- ja ympäristöpiirillä olisi ollut A:n työsopimuksen lakkauttamiseen työsopimuslain mukainen purkamis- tai irtisanomisperuste, ja kun työsopimuksen päättämisen ei ollut osoitettu johtuneen muusta kuin työntekijästä itsestään johtuneesta syystä, jollaisena ei voitu pitää erehdystä työsopimuksen ehdoista, korvaus työsopimuksen aiheettomasta päättämisestä määräytyi työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain mukaan.

Ottaen huomioon työsuhteen kestoaika, A:n arvioitu ansionmenetys, hänen ikänsä ja mahdollisuutensa saada myöhemmin ammattiaan vastaavaa työtä sekä toisaalta se, että A oli kieltäytynyt hänelle tarjotusta kokopäiväisestä työsopimuksesta marraskuussa 1989, hänelle oli maksettava työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain mukaista korvausta neljän kuukauden palkkaa vastaava määrä.

A oli saanut tiedon työsuhteensa päättymisestä 29.12.1989 allekirjoittaessaan osa-aikaisen työsopimuksen 5.10.1989, joten hän ei ollut oikeutettu saamaan irtisanomisajan palkkaa eikä lomakorvausta työsuhteensa päättymisen jälkeiseltä ajalta.

Vesi- ja ympäristöhallituksen sekä Valtion työntekijäin ja viranhaltijain liitto ry:n välisen maa- ja vesirakennus- sekä huoltokorjaamotyöntekijöitä koskevan työehtosopimuksen mukaan säännöllinen työaika työaikalain 5 §:n mukaisessa työssä oli vuonna 1989 ollut enintään 38 tuntia 40 minuuttia viikossa työajan ollessa yhtenä vuorokautena 6 tuntia 40 minuuttia ja muina 8 tuntia. Työehtosopimuksen mukaan työajan lyhennyksestä aiheutuvan ansionmenetyksen korvaaminen tuntipalkkaisille toteutettiin tarkistamalla ohjepalkkojen perustasoa työajan lyhennystä vastaavasti.

Työssäolopäivien veroisina pidettiin vuosilomaa määrättäessä ja vastaavasti lomakorvausta laskettaessa niitä työpäiviä, joina työntekijä työsuhteen kestäessä oli ollut sairauden vuoksi estynyt työtä suorittamasta, enintään 75 päivää lomanmääräytymisvuoden aikana.

Oikeusministeriön tietohallintotoimiston maksupisteestä hankitun selvityksen mukaan Muhoksen tuomiokunnasta oli kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaisesti lähetetty maksupisteeseen valtion varoista maksettavaksi Haapaveden kunnan oikeusaputoimiston lasku yhteensä 7 529,60 markkaa. Yleisille oikeusaputoimistoille ei kuitenkaan makseta valtion varoista palkkioita, joten maksupiste oli lähettänyt laskun tuomiokuntaan korjattavaksi. Korjauksen jälkeen maksupiste oli maksanut valtion varoista Haapaveden kunnan oikeusaputoimistolle kuluja 80 markkaa.

Kihlakunnanoikeuden ei olisi tullut määrätä valtion varoista maksettavaksi Haapaveden kunnalle palkkiota ja korvausta kuluista A:n avustamisesta kihlakunnanoikeudessa, vaan maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 21 §:n 2 momentin mukaan velvoittaa vesi- ja ympäristöhallitus maksamaan sanottu palkkio ja kulut kunnalle.

Näillä perusteilla hovioikeus on muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä seuraavasti.

Vesi- ja ympäristöhallitus on velvoitettu maksamaan A:lle kihlakunnanoikeuden 1 kohdassa tuomitseman korvauksen asemesta 3 065,70 markkaa kihlakunnanoikeuden tuomitsemine korkoineen ja kihlakunnanoikeuden 2 kohdassa tuomitseman korvauksen asemesta 1 556,66 markkaa kihlakunnanoikeuden tuomitsemine korkoineen.

Vesi- ja ympäristöhallitus on velvoitettu maksamaan A:lle korvaukseksi työsopimuksen lainvastaisesta irtisanomisesta 19 214,24 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.2.1990 lukien.

Vesi- ja ympäristöhallitus on vapautettu kihlakunnanoikeuden päätöksen 4 ja 5 kohdan korvausvelvollisuudesta.

Kihlakunnanoikeuden päätös määrätä valtion varoista maksettavaksi Haapaveden kunnan oikeusaputoimistolle A:n avustamiskustannukset 7 529,60 markkaa on poistettu lakiin perustumattomana. Vesi- ja ympäristöhallitus on vapautettu korvaamasta valtiolle valtion varoista Haapaveden kunnan oikeusaputoimistolle maksettavaksi määrätyt A:n avustamiskustannukset 7 529,60 markkaa.

Vesi- ja ympäristöhallitus on velvoitettu maksamaan Haapaveden kunnalle yleisen oikeusavustajan arvioituna palkkiona ja korvauksena yleisen oikeusaputoimiston asiassa suorittamista kuluista 7 529,60 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätös on jäänyt pysyväksi.

Jutun näin päättyessä vesi- ja ympäristöhallitus on saanut pitää oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa vahinkonaan. Samasta syystä Haapaveden kunnalle ei ole tullut korvausta A:n avustamisesta hovioikeudessa.

Perustelut

Pääasia

Oulun vesi- ja ympäristöpiiri on tehnyt A:n kanssa 1.9.1988 ja 29.12.1989 väliseksi ajaksi yhdeksän peräkkäistä lyhytaikaista määräaikaista työsopimusta. Työsopimusten määräaikaisuus on johtunut siitä, että A:n palkkaukseen tarvittavat varat on saatu eri kunnostushankkeita varten jaksoittain valtion budjetin määrärahoista. Työsopimusten kestoaikoja ei kuitenkaan ole sidottu tiettyihin kunnostushankkeisiin eikä niitä varten saatuihin määrärahoihin. Vesi- ja ympäristöhallitus on lisäksi aina edellisen työsopimuksen lakatessa tosiasiallisesti kyennyt uudella työsopimuksella jatkamaan A:n työsuhdetta. A:n palkkaukseen tarvittavien varojen saanti valtion budjetin määrärahoista ei siten ole muodostanut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa edellytettyä pätevää syytä solmia toistuvasti peräkkäin määräaikaisia työsopimuksia. A:n määräaikaisia työsopimuksia on pidettävä 1.9.1988 alkaen toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena.

Näillä ja lisäksi hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut pääasian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Oikeudenkäyntikulut ja todistelukustannukset

Haapaveden kunnan yleinen oikeusavustaja ei ole määräajassa hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon oikeudenkäyntikulujen koron alkamisajankohdan osalta.

Korkein oikeus ottaa huomioon Muhoksen tuomiokunnan kihlakunnantuomarin ilmoituksen kihlakunnanoikeuden päätökseen tehdystä oikaisusta. Vesi- ja ympäristöhallitus ja Haapaveden kunnan yleinen oikeusavustaja ovat jo antaneet lausuntonsa oikaisusta, joten asianosaisten kuuleminen erikseen ilmoituksen johdosta on tarpeetonta.

Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan alioikeuden tuomion kirjoitus- tai laskuvirheen oikaisusta on toimitettava tieto ylemmälle oikeudelle, jos juttu on saatettu sen tutkittavaksi. Säännöksestä on pääteltävissä, että alioikeuden tuomiota ei voida oikaista enää sen jälkeen, kun ylempi oikeus on antanut asiassa kysymyksessä olevalta osalta ratkaisunsa.

Vesi- ja ympäristöhallitus oli valittanut kihlakunnanoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ja vaatinut siellä kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista. Hovioikeuden tutkittavaksi oli siten saatettu myös kysymykset vesi- ja ympäristöhallituksen velvollisuudesta vastata A:n oikeudenkäyntikuluista ja korvata valtiolle sen varoista maksetut todistelukustannukset. Kysymykset on ratkaistu hovioikeuden 4.2.1992 antamalla tuomiolla siten, että kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan merkittyä ratkaisua on oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta muutettu ja todistelukustannusten korvausvelvollisuus on pysytetty. Näin ollen kihlakunnanoikeuden päätöstä ei olisi saanut enää näiltä osilta oikaista oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla. Muhoksen tuomiokunnan kihlakunnantuomarin 4.9.1992 tekemä oikaisu on siten virheellinen eikä sillä ole merkitystä asiassa.

Syytä hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen oikeudenkäyntikulujen ja todistelukustannusten korvausvelvollisuuden osalta ei ole.

Tuomiolauselma

Pääasia

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Oikeudenkäyntikulut ja todistelukustannukset

Haapaveden kunnan yleisen oikeusavustajan pyyntö hovioikeuden tuomion oikaisemisesta oikeudenkäyntikulujen koron alkamisajankohdan osalta jätetään tutkimatta.

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Vesi- ja ympäristöhallitus velvoitetaan suorittamaan Haapaveden kunnalle yleisen oikeusavustajan arvioituna palkkiona vastauksen antamisesta Korkeimmassa oikeudessa 850 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta.